Oman osaamisen sanoittaminen

Luin juuri Perttu Pölösen kirjan Tulevaisuuden lukujärjestys. Se on ihastuttavan inhimillinen kirja tulevaisuuden taidoista, ja voin todella suositella sen lukemista jokaiselle. 

 
Kirjassa alleviivataan sitä, kuinka digitalisoituvassa maailmassa kannattaa panostaa sellaisiin taitoihin, joita on vaikeampi korvata koneilla. Tällaisia taitoja ovat esimerkiksi luovuus, ongelmanratkaisu, tiimityö ja empatia. Kirjasta huokuu Pölösen innostus ja optimismi, mikä tekee kirjasta todella innostavan lukukokemuksen.

Monet kirjassa esitetyistä ajatuksista resonoivat minussa, mutta erityisesti ajatus identiteetin uudelleen määrittämisestä herätti tänään ajatuksia. Tai siis, tiedäthän sen tunteen, kun olet ollut jossain tilaisuudessa, ja tutustut uusiin ihmisiin, ja Suomessa kysytään yleensä aina ensimmäisenä nimen jälkeen, että mitä sinä teet. Tällä tarkoitetaan tietenkin, että mitä sinä teet työksesi. Silloin kerrot ammattisi, ja se määrittelee sinut kuulijan aivoissa johonkin karsinaan.

Ajattelin tätä asiaa, kun asuin Barcelonassa aivan ihanan vuokranantajani kanssa. Hänen yksi ystävänsä asui luonamme jokusen viikon ajan, ja istuimme aina iltaa porukalla jutellen kaikkea mielenkiintoista. 

Tämä vuokranantajani ystävä kysyi minulta vasta ensimmäisen viikon jälkeen, että mitä minä teen työkseni, kun lähden aina niin aikaisin ja palaan myöhään. Se tuntui todella virkistävältä, koska tajusin, että siihen asti olimme puhuneet perheistä, mielenkiinnon kohteista, historiasta, ja vaikka mistä, mutta emme työstä. Se tuntui siltä, että kerrankin minua ei määritelty ammattinimikkeen  tai työn kautta.

Erään toisen kerran olin yksissä juhlissa, joissa juttelin naisen kanssa, joka heti alussa kertoi olevan Greenpeace-aktiivi. Juttelimme pitkään niitä näitä politiikasta ja ympäristöstä, kunnes hän yhtäkkiä pahoitteli, kun ei ollut tajunnut kysyä aikaisemmin, mitä minä teen työkseni. Sanoin, ettei se haitannut ollenkaan, ja että teen töitä ydinjätehuollon kanssa. Hän vaikutti todella hämmästyneenä, ja sanoi, että "mutta kun sinä vaikutit niin mukavalta ihmiseltä". Vastasin, että minä olen todella mukava ihminen, ja jatkoimme keskustelua, jonka aikana me molemmat varmasti opimme paljon.

En koe, että työni, työnimikkeeni, ammattini tai koulutukseni määrittelee minua ihmisenä. En koe olevani insinööri, en liioin kemisti, ja kun minua kutsutaan tohtoriksi, minua alkaa jostain syystä naurattaa. Se tuntuu hassulta. 

Oman itsensä ja osaamisensa liian tiukka lokerointi voi myös tehdä hallaa. Olen kuullut esimerkiksi kemianopiskelijoiden valittelevan usein sitä, miten vähän kemisteille on töitä. Kemistin nimikkeellä töitä varmasti onkin vähän, mutta esimerkiksi ympäristö- tai laatuasiantuntijoille töitä onkin jo ihan eri tavalla. Kaikki on kiinni siitä, miten oman osaamisensa sanoittaa.

Minä olen oikeastaan aika huono kemisti enkä muista, milloin olisin viimeksi tehnyt töitä laboratoriossa. Siitä on jo vuosia. Sen sijaan olen todella hyvä johtamaan vaativia projekteja, kääntämään monimutkaiset tiedetekstit kielelle, jonka esimerkiksi viranomaiset ja yrityksen hallitus ymmärtävät, innostamaan projektitiimiä saavuttamaan parempia tuloksia, ja niin edelleen.

Jos siis on jotain titteleitä, joita haluaisin käyttää, niin esimerkiksi innostaja tai mahdollistaja tai ongelmanratkaisija olisivat minulle luontevia. Ja jos on jotain, mistä haluaisin, että minut muistetaan, niin siitä, että olen ystävällinen ja hyvä kuuntelemaan sekä keksimään luovia ratkaisuja. Miten sinä sanoittaisit taitosi mahdollisimman kuvaavasti?

Ja hyvää itsenäisyyspäivää kaikille!