Haavoittuvuus on rohkeutta

Olen ollut tänään kosketuksissa todella epämukavan tunteen kanssa: nimittäin häpeän. Häpeä on jotenkin niin häpeällinen aihe, että ihan hävettää kirjoittaa siitä. Ja nimenomaan sen takia koen tärkeäksi kirjoittaa tästä aiheesta.

Olin siis tänään tuttavani suosituksesta erään kuoron koelauluissa ensimmäistä kertaa moneen vuoteen. Olen harrastanut aiemmin klassista yksinlaulua ja kuorolaulua enkä ollut valmistautunut koelauluihin oikeastaan millään tavalla. 

Kun sitten aloin laulaa raadin edessä, laulu ei tietenkään kulkenut mitenkään erityisen hyvin, ja minusta tuntui yhtäkkiä, että olen aivan paska laulaja. Minua alkoi hävettää, että olin siellä tuhlaamassa kaikkien aikaa. Aloin hävetä itseäni.

Olen sattumoisin kuunnellut tällä viikolla lenkkeillessä Brené Brownin podcasteja, jotka käsittelevät rohkeutta, haavoittuvuutta ja häpeää (suosittelen kuuntelemaan). Brownilla on mielenkiintoisia ajatuksia siitä, miten häpeä on nykyajan kansantauti, joka vaikuttaa jatkuvasti toimintaamme.

Brown määrittelee häpeän sinä tunteena, että olemme riittämättömiä, viallisia ja arvottomia rakkauteen tai yhteyteen. Hän erottaa häpeän syyllisyydestä, joka on epämukavuutta siitä, että olemme epäonnistuneet toimimaan omien arvojemme mukaisesti.

Brownin mukaan häpeä on siis epämukavuutta siitä, että minä olen ihmisenä epäonnistunut. Syyllisyys puolestaan on epämukavuutta siitä, että tekoni on epäonnistunut. Näiden ero on myös siinä, että syyllisyys voi olla rakentavaa ja auttaa kehittämään omaa toimintaamme, kun taas häpeä on tuhoisaa.

Mieti nyt, jos vaikka teet jotain, mikä satuttaa toista henkilöä. Siinä on suuri ero, viestitkö että ”anteeksi, tein väärin” vai ”anteeksi, minä olen väärin”. Ensimmäinen ottaa vastuun, rakentaa tulevaisuutta ja antaa mahdollisuuden toisenlaiselle toiminnalle, kun taas toinen vetäytyy itsesyytökseen, väistää vastuun teoista ja vetää samalla maton keskustelun alta.

Esimerkiksi minun häpeässäni tänään ei ollut mitään rakentavaa. Se vain sai minut itsetietoisemmaksi ja laulun kulkemaan vielä huonommin. Koska olin kuunnellut aihetta tällä viikolla, pystyin kuitenkin pysäyttämään myrkyllisen puheen päässäni. Ajattelin sen sijaan, että olen harjoitellut huonosti, ja tulevaisuudessa pitäisi treenata enemmän. Se ei tee minusta ihmisenä epäonnistunutta.

Brown puhuu häpeä-triggereistä, jotka ovat hänen mukaansa kulttuurissamme erilaiset naisilla ja miehillä. Naisia häpeä ajaa tekemään koko ajan enemmän ja enemmän kokien samalla painetta näyttää upealta, ja että kaikki tapahtuu vaivattomasti ja että emme ole tarvitsevia. Miesten toimintaa ajava suurin häpeä-triggeri puolestaan on, että ikinä ei saa näyttää heikolta.

Nämä ajatukset kuulostavat ainakin minusta tutulta. Aloin kirjoittaa tätä blogia oikeastaan sen takia, että useampi tuttavani oli kommentoinut minulle sitä, miten vaivattomasti kaikki tuntuu onnistuvan minulta. Halusin rikkoa sen illuusion, ja näyttää oman haavoittuvuuteni, ettei kukaan vain vertaisi itseään minuun ja tuntisi jotain huonommuutta. Sehän olisi täysin absurdia.

Brownin tutkimusten mukaan haavoittuvuus on yksi mielekkään elämän tärkeä rakennuspalikka, ja myös rohkeutta. Hänen mukaansa haavoittuvuus on halukkuutta tulla nähdyksi sellaisena kuin on. Hetket, joissa osoitamme haavoittuvuutta, tekevät meistä, keitä olemme, vaikka ne hetket eivät menisikään hyvin.

Päätinkin koelauluissa näyttää rohkeasti oman haavoittuvuuteni, ja sanoa ääneen, että minua jännittää. Kun sanoin sen ääneen, minulle tuli vahva ja voimaantunut olo, ja lauluni alkoi heti kulkea paljon vapautuneemmin. Ja sittenhän siinä kävi niin, että haavoittuvuuteni (ja lauluni) vastaanotettiin hyvin, ja saan jatkaa lauluharrastustani Aatra-kollektivin riveissä.  

Aina kaikesta ei siis tarvitse suoriutua vaivattomasti eikä kaiken tarvitse olla loppuun asti siloteltua. Elämäähän tämä vain on. 

P.S. Nämä kuvat ovat Taiteen kotitalosta Keravalta. Näyttely on vielä tämän kuun loppuun asti auki, kannattaa ehdottomasti käydä tsekkaamassa! Siellä ei ainakaan ollut turhan siloteltua taidetta.