Tohtoriksi väitteleminen
Juhlistin viikonloppuna vielä väitöstäni sukulaisten kanssa, jotka eivät päässeet itse väitökseen. Ajattelinkin kirjoittaa hieman väitöksen jälkeisiä mietelmiäni. Kirjoitan myöhemmin enemmän koko prosessista, mutta tässä on päällimmäisiä fiiliksiäni tällä hetkellä.
Alotin väitöskirjan työstämisen vuonna 2016, ja väittelin tohtoriksi 28.6.2019. Koko projektiin meni siis reilut kolme vuotta. Kuten ehkä odottaa saattaa, fiilis on tuollaisen puristuksen jälkeen sekä helpottunut ja ylpeä, mutta myös väsynyt ja haikea.
Opin aivan valtavasti väitöskirjaprojektini aikana. Opin paitsi tietysti ydinjätteen loppusijoittamisesta, myös muun muassa tiedon hankinnasta ja analyysistä, projektin hallinnasta ja ennen kaikkea stressin hallinnasta.
Väitöskirja ei suinkaan ollut ainoa projekti, jonka parissa työskentelin, joten oman ajan organisointi oli ajoittain melko haastavaa. Nyt on ollut outoa, mutta myös helpottavaa, kun töiden jälkeen voi vain rauhassa olla ja tehdä mitä huvittaa!
Minulla oli mukava tiimi, jonka kanssa tein väitöskirjaani, ja joka auttoi minua valmistautumaan väitökseen. Se oli minulle todella merkityksellistä etenkin viimeisinä viikkoina ennen väitöstä, kun olin melkein koko ajan ulkomailla työmatkoilla, ja yritin järjestää väitökseen tarvittavia asioita öisin hotellihuoneessa. Luulisin, että väitöksestä voi selvitä myös vähemmällä stressillä ja säädöllä!
Väitöspäivä puolestaan oli kaikin puolin positiivinen kokemus. Oloni oli itsevarma, enkä usko, että olisin voinut valmistautua tilaisuuteen sen paremmin. Tuntui myös hyvältä, että kerrankin joku oli oikeasti kiinnostunut työstäni ja paneutunut tutkimukseeni!
Opponentin kysymykset olivat vaativia (kuten asiaan kuuluu), mutta tilaisuuden henki oli rennon keskusteleva. Itseasiassa kun väitös oli loppumaisillaan, ajattelin, että olisin voinut jatkaa paljon pidempään!
Parasta päivässä oli tietysti juhlat ystävien ja rakkaiden seurassa. Koko päivä tuntuu vieläkin jollain tavalla epätodelliselta, mutta olihan se ainakin aivan ainutkertainen kokemus! Ainakin toivottavasti.
Kuva: Ksenia Kylmälä Photography
Alotin väitöskirjan työstämisen vuonna 2016, ja väittelin tohtoriksi 28.6.2019. Koko projektiin meni siis reilut kolme vuotta. Kuten ehkä odottaa saattaa, fiilis on tuollaisen puristuksen jälkeen sekä helpottunut ja ylpeä, mutta myös väsynyt ja haikea.
Opin aivan valtavasti väitöskirjaprojektini aikana. Opin paitsi tietysti ydinjätteen loppusijoittamisesta, myös muun muassa tiedon hankinnasta ja analyysistä, projektin hallinnasta ja ennen kaikkea stressin hallinnasta.
Väitöskirja ei suinkaan ollut ainoa projekti, jonka parissa työskentelin, joten oman ajan organisointi oli ajoittain melko haastavaa. Nyt on ollut outoa, mutta myös helpottavaa, kun töiden jälkeen voi vain rauhassa olla ja tehdä mitä huvittaa!
Minulla oli mukava tiimi, jonka kanssa tein väitöskirjaani, ja joka auttoi minua valmistautumaan väitökseen. Se oli minulle todella merkityksellistä etenkin viimeisinä viikkoina ennen väitöstä, kun olin melkein koko ajan ulkomailla työmatkoilla, ja yritin järjestää väitökseen tarvittavia asioita öisin hotellihuoneessa. Luulisin, että väitöksestä voi selvitä myös vähemmällä stressillä ja säädöllä!
Väitöspäivä puolestaan oli kaikin puolin positiivinen kokemus. Oloni oli itsevarma, enkä usko, että olisin voinut valmistautua tilaisuuteen sen paremmin. Tuntui myös hyvältä, että kerrankin joku oli oikeasti kiinnostunut työstäni ja paneutunut tutkimukseeni!
Opponentin kysymykset olivat vaativia (kuten asiaan kuuluu), mutta tilaisuuden henki oli rennon keskusteleva. Itseasiassa kun väitös oli loppumaisillaan, ajattelin, että olisin voinut jatkaa paljon pidempään!
Parasta päivässä oli tietysti juhlat ystävien ja rakkaiden seurassa. Koko päivä tuntuu vieläkin jollain tavalla epätodelliselta, mutta olihan se ainakin aivan ainutkertainen kokemus! Ainakin toivottavasti.
Kommentit
Lähetä kommentti