Oman polun löytäminen
Olen ollut elämässäni monta kertaa tienhaarassa, jossa on täytynyt miettiä, mitä minä haluan elämältäni ja mihin suuntaan haluan edetä. Se ei ole mikään helppo tehtävä. Kun olen jutellut ystävieni kanssa, olen huomannut, että en todellakaan ole ainoa, joka uransa alussa pohtii näitä kysymyksiä, ja pelkää tekevänsä tulevaisuuden kannalta vääriä valintoja.
Nykymaailmassa meille annetaan lakkaamatta malleja, miltä täydellisen elämän pitäisi näyttää. Sosiaalinen media on täynnä kauniita, jatkuvasti matkustelevia ihmisiä, jotka hehkuttavat, kuinka ovat löytäneet täydellisen intohimon, jota jaksavat tehdä vaikka vuorokauden ympäri. Jos oma työ ei tunnu koko ajan yhtä auvoisalta, iskee epäilys: onko tämä sittenkään sitä, mitä minä haluan oikeasti tehdä?
Kaikki tietävät, että sosiaalisessa mediassa näkemämme asiat eivät ole totta. Silti ainakin minulla on suuri houkutus uskoa asioita, joita siellä näen. Tämä aiheuttaa nuorille aivan kohtuuttomia paineita siitä, miltä hyvän elämän pitäisi näyttää. Koemme huonommuutta, jos elämä ei olekaan yhtä täydellistä Instagram-syötettä, tai jos ura ei olekaan suoraan yhdestä niistä sankarillisista LinkedIn-julkaisuista. Tai auta armias, jos oma elämä näyttääkin siltä, mutta emme silti ole onnellisia! Sehän vasta ahdistava ajatus onkin.
Olisi nimittäin hirvittävää jonakin päivänä tajuta, että toivoisi eläneensä elämänsä aivan toisin. Saatamme pelätä sitä niin paljon, että pidämme kynsin ja hampain kiinni epämiellyttävistä työpaikoista, ihmissuhteista ja jopa materiasta, johon olemme uhranneet aikaa ja vaivaa. Teemme kaiken tämän, jotta voisimme vakuuttaa itsellemme, että se ei ole ollut täysin turhaa.
Meihin on iskostettu ajatus siitä, kuinka elämän pitäisi edetä suoraviivaisesti eteenpäin, ja kuinka kaikki sivupolut ovat ajanhukkaa. Harva kuitenkaan löytää heti nuorena yhden suoran polun, jota seuraa koko loppuelämänsä, vaikka poikkeuksiakin tietysti on. Keskimäärin me kuitenkin teemme virheitä, muutamme mieltämme ja muutumme. Mitä sitten?
Tähänastinen urapolkuni saattaa vaikuttaa hyvin suoraviivaiseltä, mutta se on totta puhuen ollut täynnä hapuilua ja epävarmuutta. Nuorempana kuuntelin liikaa muita ihmisiä ja keskityin tekemään asioita, joita luulin muiden ihmisten odottavan minulta. Minulla on kestänyt pitkään oppia kuulemaan, mitä minä oikeasti haluan. Enkä todellakaan ole siinä vielä valmis.
Olen päätynyt tälle polulle kokeilemalla sitä sun tätä ja oppimalla tuntemaan itseäni. Pikkuhiljaa minulle on muotoutunut käsitys asioista, joita haluan tehdä, ja myös asioista, joita en todellakaan halua tehdä. Sillä tavalla olen alkanut tallata omaa polkuani sen sijaan, että olisin kiltisti tehnyt, kuten minulta odotetaan. Tai oikeammin: mitä minä luulen minulta odotettavan.
Silläkin uhalla, että kuulostan viiden pennin Deepak Chopralta, aion kirjoittaa seuraavasti (koettakaa kestää):
On tärkeää antaa itselleen tilaa ja aikaa harhailla. Se ei ole millään tavalla hukkaan heitettyä aikaa. Meillä ei ole kiire yhtään minnekään eikä kenenkään elämä kaadu siihen, että pitää välivuosia tai vaihtaa alaa. Ne ovat juuri niitä päätöksiä, jotka tekevät omista poluistamme uniikkeja. Eivätkä ne ole yhtään toistaan vähäpätöisempiä.
Nykymaailmassa meille annetaan lakkaamatta malleja, miltä täydellisen elämän pitäisi näyttää. Sosiaalinen media on täynnä kauniita, jatkuvasti matkustelevia ihmisiä, jotka hehkuttavat, kuinka ovat löytäneet täydellisen intohimon, jota jaksavat tehdä vaikka vuorokauden ympäri. Jos oma työ ei tunnu koko ajan yhtä auvoisalta, iskee epäilys: onko tämä sittenkään sitä, mitä minä haluan oikeasti tehdä?
Kaikki tietävät, että sosiaalisessa mediassa näkemämme asiat eivät ole totta. Silti ainakin minulla on suuri houkutus uskoa asioita, joita siellä näen. Tämä aiheuttaa nuorille aivan kohtuuttomia paineita siitä, miltä hyvän elämän pitäisi näyttää. Koemme huonommuutta, jos elämä ei olekaan yhtä täydellistä Instagram-syötettä, tai jos ura ei olekaan suoraan yhdestä niistä sankarillisista LinkedIn-julkaisuista. Tai auta armias, jos oma elämä näyttääkin siltä, mutta emme silti ole onnellisia! Sehän vasta ahdistava ajatus onkin.
Olisi nimittäin hirvittävää jonakin päivänä tajuta, että toivoisi eläneensä elämänsä aivan toisin. Saatamme pelätä sitä niin paljon, että pidämme kynsin ja hampain kiinni epämiellyttävistä työpaikoista, ihmissuhteista ja jopa materiasta, johon olemme uhranneet aikaa ja vaivaa. Teemme kaiken tämän, jotta voisimme vakuuttaa itsellemme, että se ei ole ollut täysin turhaa.
Meihin on iskostettu ajatus siitä, kuinka elämän pitäisi edetä suoraviivaisesti eteenpäin, ja kuinka kaikki sivupolut ovat ajanhukkaa. Harva kuitenkaan löytää heti nuorena yhden suoran polun, jota seuraa koko loppuelämänsä, vaikka poikkeuksiakin tietysti on. Keskimäärin me kuitenkin teemme virheitä, muutamme mieltämme ja muutumme. Mitä sitten?
Tähänastinen urapolkuni saattaa vaikuttaa hyvin suoraviivaiseltä, mutta se on totta puhuen ollut täynnä hapuilua ja epävarmuutta. Nuorempana kuuntelin liikaa muita ihmisiä ja keskityin tekemään asioita, joita luulin muiden ihmisten odottavan minulta. Minulla on kestänyt pitkään oppia kuulemaan, mitä minä oikeasti haluan. Enkä todellakaan ole siinä vielä valmis.
Olen päätynyt tälle polulle kokeilemalla sitä sun tätä ja oppimalla tuntemaan itseäni. Pikkuhiljaa minulle on muotoutunut käsitys asioista, joita haluan tehdä, ja myös asioista, joita en todellakaan halua tehdä. Sillä tavalla olen alkanut tallata omaa polkuani sen sijaan, että olisin kiltisti tehnyt, kuten minulta odotetaan. Tai oikeammin: mitä minä luulen minulta odotettavan.
Silläkin uhalla, että kuulostan viiden pennin Deepak Chopralta, aion kirjoittaa seuraavasti (koettakaa kestää):
On tärkeää antaa itselleen tilaa ja aikaa harhailla. Se ei ole millään tavalla hukkaan heitettyä aikaa. Meillä ei ole kiire yhtään minnekään eikä kenenkään elämä kaadu siihen, että pitää välivuosia tai vaihtaa alaa. Ne ovat juuri niitä päätöksiä, jotka tekevät omista poluistamme uniikkeja. Eivätkä ne ole yhtään toistaan vähäpätöisempiä.
Kommentit
Lähetä kommentti